skip to main |
skip to sidebar
On kummallista katsella koko perheen elämää laatikoihin pakattuna. Yhdessä laatikossa lukee GAME, RUBBER BOOTS, toisessa CLOTHES ARIEL, tiedä sitten mitä niidenkin sisään on pakattu. Malajiksi höpöttävien pakkausmiesten silmissä elämämme on varmaan erikoista ja tavaramme eriskummallisia.
Kansainväliset muutot siis suoritetaan niin, että muuttofirma tyhjentää kaapit ja täyttää ne määränpäässä. Itse ei tarvitse kuin valvoa. Niin ja tällä kertaa meille iskettiin pitkä lomake käteen, johon pitää vakuutusta varten täyttää, mitä muuttokuormassa on. Siis kaikki!
Olisi ollut ehkä helpompi listata jokainen sukkapari, kun ne vielä olivat paikallaan. Valitettavasti tajusimme listausvelvollisuuden kuuluvan meille vasta, kun suurin osa tavarasta oli kadonnut noihin kuuluisiin laatikoihin. Osaisitko sanoa, montako T-paitaa kaapissasi on ja mikä on niiden arvo? Tai kuinka monta juomalasia ja lusikkaa? Joulukoristeita? Valokuvia? Lasten kenkiä? Mitä maksoi vuosia sitten hankittu sähkövatkain?
Tuumimme, että vakuutus on syytä laatia varsin huolellisesti, jos vaikka konttilaiva sattuu kuuluisien somalimerirosvojen kynsiin ennen Suezin kanavaa. Olisipa aika kummallista ajatella, että siellä joku somalialainen rosvojoukko jakaa perheemme lautasia ja kuppeja saaliinaan.
Tätä kirjoittaessa ahkerat Asian Tigersit sovittavat jo laatikoita konttiin. Toivottavasti mahtuu kaikki. Kuuluisaa viime hetken hamstrausta hillittiin, koska ennuste oli, että osa tavarasta jää yli. Mutta pakkaustyönjohtajan vakuuteltua, että everything can - uskalsin kantaa pakattavaksi vielä parit kengät (Guess!) ja jakkupuvun. Kun ei sitten tullut tehtyä sitä kolmatta konttilastakaan. Kuulemma ainakin joskus expat-sopimuksissa kolmen lapsen perheet saivat automaattisesti ison kontin muuttokuormalleen.
Ympyrä alkaa sulkeutua. Asustelemme taas serviced apartmentissa, tällä kertaa Fraser Suitessa. Ikkunasta näkyy iltaisin valaistu Orchard Parksuites, jossa asustelimme kaksi vuotta sitten, juuri Singaporeen saapuneina. Niin ja terveisiä niille, jotka tietävät ajat ja paikat (Tuula, Kitte, Anu, Maarit...) - Fraser on sata kertaa parempi. Aamupalakin on kuin hotellissa ikään, eikä iänikuista papaijaa ja pasteijoita. Ainoa asia, joka on huonommin, on se, että Orchardille on hieman pidempi matka. Mutta olemme ihan Great World Cityn vieressä. 15:n kerroksen ikkunoista näkyy joki, alakerrassa on italialainen ravintola ja Cold Storage, asuntoon voi tilata ruokaa huonepalvelusta ja siivooja käy kerran päivässä. En valita.
P.S.
Tänään oli aamupalalla kaurapuuroa :D
Kontti tuli pakattua eilen - kaikki mahtui! Ja tilaakin jäi, katsokaa vaikka kuvasta.
Singaporelaisia yritetään jatkuvasti opettaa käyttäytymään paremmin, olemaan kohteliaita ja puhumaan oikein. Jaa, että onko siihen tarvetta? On tietysti, kuinkas muutenkaan.
Paikallinen englanninkielinen sanomalehti loi jokin aika sitten kampanjan, jonka tarkoitus on saada food courteissa ruokailijat siivoamaan pöydästä roskat ja astiat itse. Minulle ei ole ikinä tullut mieleenkään tehdä sitä. Aina on selän takana joku harvahampainen mummo tai paappa odottamassa, että joko Ma`am on lopettanut ja saako siivota. Food courteissa nimittäin työllistetään "eläkeikäisiä" näin. Toki hampurilaispaikoissa kannan roskani kiltisti keräysastiaan, mihin minut lienee aivopesty. Kovin moni muu täällä ei vaivaudu tekemään samaa.
Toinen kampanjan aihe, tällä kertaa opiskelijoiden taholta alkanut, on saada ihmiset luopumaan pöydän varaamisesta nenäliinapaketilla. Siis jälleen food courtissa. Monilla on tapana varata ensin ruokailupaikka jättämällä nenäliinapaketti pöydälle ja mennä vasta sitten tilaamaan ruokaa. Kummallinen tapa, mutta lieneekö tuo niin epäkohteliasta.
Joihinkin käytöstapoihin kyllä saisi tulla muutosta. Jatkuvasti puhutaan metrossa mukamas-nukkuvista, jotka eivät anna istumapaikkaa sitä enemmän tarvitsevalle. Tapa on niin laajalle levinnyt, että se suorastaan huvittaa. Kuvitelkaa, miltä näyttää, kun koko vaunun penkkirivillinen matkustajia teeskentelee nukkuvansa.
Ja se toinen jatkuvan valituksen aihe metroon liittyen on vaunuun sisään tunkeminen ennen kuin pysäkillä poistuvat ehtivät ulos. Se on muuten kertakaikkisen idioottimaista.
Vessakäytös on myös jatkuvan valituksen aihe. Singaporen siisteys perustuu näet lähes kokonaan sille, että aina on joku siivoamassa sotkut pois. Todellisuudessa singaporelaiset ovat oikeita sikailijoita. Kaikki eivät vaivaudu edes vetämään vessaa. Monissa paikoissa onneksi on automaattivessat. (Tarkoittaakohan tämä muuten sitä, että minäkin automaatteihin tottuneena unohdan Suomessa jatkuvasti vetää vessan...)
Osallistuimme viime viikolla Nokian Dinner&Dance -iltaan, joka tarjosi mielenkiintoisen näkökulman paikalliseen tapakulttuuriin, tai siis sen puutteeseen. Kutsussa luki "formal", eli päälle piti panna iltapuku. Tai sitten ei. Asuja oli laidasta laitaan. Jotkut miehet tulivat jopa ilman puvuntakkia ja kravattia. Naisilla oli enemmän lyhyitä kuin pitkiä pukuja. Lyhyen puvun kanssa jalassa saattoi olla pitkät nahkasaappaat. Ja eräällä rouvalla jopa Dr. Henry Jones Senior -mallinen hattu saappaiden ja juhlamekon kanssa.
Illallispöytiin istuttaessa ilmestyi paikalle illan juontaja, joka ei sitten hiljennyt hetkeksikään, ainoastaan luovuttaessaan esiintymisvuoron jollekin toiselle. Ja ohjelmassa oli tietenkin tuhat ja yksi interaktiivista leikkiä ja esiintymistä, joiden volyymit olivat lentokenttätasoa.
Kummallisesta käytöksestä aasinsilta vielä ihmeellisempään käytökseen. Viime viikolla eräs Singaporen eläintarhan siivooja sai tarpeekseen kaikesta, huikkasi työkavereille hyvästit ja kiipesi valkoisten tiikereiden aitaukseen (ne samat, joista kirjoitin joskus hyvinkin ensimmäisen blogini Singaporesta). Siinä kaikkien eläintarhan vieraiden katsellessa ja valokuvatessa (kuvareportaasi seuraavan päivän lehdessä!) siivooja usutti tiikerit kimppuunsa metelöimällä ja saikin yhden niistä innostumaan niin, että tuli käpälöidyksi ja purruksi kuolettavasti ennen kuin eläintenhoitajat ehtivät hätiin. Tiikerit stressaantuivat niin, että joutuivat lomalle.
P.S. Ehkä siivooja oli lukenut Ma Jianin The Noodle Maker, jossa eräs elämäänsä kyllästynyt näyttelijätär järjestää itsemurhanäytöksen ja vuokraa tiikerin sitä varten.
Paluumuutto alkaa lähestyä. Kaksi vuotta Singaporessa on hurahtanut äkkiä. Millä mielin palaamme Suomeen? Olen saanut vastata jo useammankin kerran tähän vaikeaan kysymykseen.
- Hämmentynein, toiveikkain, helpottunein, ahdistunein. Ymmärrän hyvin tällä hetkellä ihmisiä, joiden koti on palasina maailmalla. Tai ei, koti on siellä, missä mekin. Koti on muuttuva käsite.
Olen tavannut perheitä, jotka ovat vuosia, jopa vuosikymmeniä asuneet eri puolilla maailmaa ja tuntevat Koti-Suomen enää kesälomakohteena. Heillä ei monellakaan ole mitään aikeita koskaan muuttaa Suomeen, vaikka suomalainen identiteetti on silti tärkeä. Asia on ehkä kotisuomalaisille vaikea ymmärtää. Mutta Suomi on paljon mukavampi lintukoto kaukaa katsottuna ja kesäkuukausina vierailtuna, ehkä muistojen kultaamana. Niin ja tämä on se asia, mitä kaikki varoittavat koskaan ikinä yrittämästä selittää kotisuomalaiselle. Anteeksi siis. Tavallaan selitän asiaa vielä myös itselleni.
Tuttuun tapaan työnvaihtajalle ja muuttajalle kaikki asiat ovat viime hetkeen saakka tavalla tai toisella kesken ja epävarmoja. Ei varmaa työtä tai ei varmaa kotia, ei varsinkaan hoitopaikkoja tai koulupaikkoja lapsille, ei lentolippuja taskussa tai ei maksajaa väliaikaiselle asumiselle, mitä pakostakin tulee jommassa kummassa päässä johtuen viime kädessä muuttokontin hitaasta kuljetuksesta tai ei edes sopimusta muuttofirman kanssa. Pitkää pinnaa vaaditaan ja luottamusta siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Tätä kirjoittaessa on kuitenkin jo pieninä paloina valjennut moni asia. Olemme päättäneet väliaikaisesta asumisesta täällä päässä (kuka ikinä sen maksaakin), asunnon osalta kaiken pitäisi olla kunnossa, lattian kosteusvauriotkin meni talon piikkiin rakennusvirheestä johtuen, lentoliput on varattu ja Helsingissä odottaa oma koti (tosin aluksi ilman huonekaluja).
Ihan toinen juttu sitten on, että kahden kilpailutettavan muuttofirman arvioitsijat olivat molemmat sitä mieltä, että meillä on liikaa tavaraa. Toisen mielestä sitä on 10% liikaa - voi se silti ehkä mahtua, onhan meillä taitavat pakkaajat... Ja toisen mielestä homma pitää hoitaa niin, että pakkaajille osoitetaan ensin tärkeimmät tavarat ja sitten vähemmän tärkeästä päästä voi jotain jäädä yli. Mitähän tälle kodin ylijäämälle sitten tehdään? Laitetaan jakoon muuttomiesten kesken?
Meneillään on siis ankara siivous ja arviointi. Tarvitaanko sähkölaitteita, joiden virtajohto on paikallista mallia, montako lakanaa ja pyyhettä säästetään, mahtuuko yhteen kenkälaatikkoon kaksi paria... On toki järkevää jättää tarpeettomat tavarat tänne kuin kuljetuttaa ne maapallon toiselle puolelle. Ja apulaisemme on tyytyväinen, kun saa paljon vaatetta ja tavaraa sukulaisille lähetettäväksi.
Muuttajan muistilista on pitkä. Täällä harrastetaan deposit -maksuja, eli takuita. Niitä on paitsi asunnossa kiinni, myös koulumaksuissa, kaapelikanavayhtiöllä, sähkö- ja kaasulaitoksella ja ties missä, kun muistaisi. Kukaan tuskin palauttaa mitään pyytämättä.
Kun kolmen viikon päästä päästään asunnon luovutukseen, ristitään kädet ja toivotaan paitsi muuttokontille turvallista matkaa myös, että vuokraemäntä palauttaa asunnon depositit, joita on kahden kuun vuokran verran. Moni kun mieluiten remontoisi asuntoa tällä rahalla. Tai ripustaisi verhoja ja muka maksaisi puuttuvat TV-luvat (terveisiä). Raha on kovin rakasta kiinalaisille.
