Osa 10: Durian

Ensimmäistä kertaa Singaporessa kaikki haisi singaporelle. Siis mille?
Ensimmäisenä erotin joukosta homeen hajun. Lämpimässä ja kosteassa kaikki homehtuu, jos ilma ei kierrä. Viimeksi löysin kosteana vessan hyllylle unohtuneen meikkipussini täysin homeisena.

Seuraavaksi identifioin singaporen hajusta black bean pasten, mustan papukastikkeen, joka epäilemättä valmistetaan jonkinlaisella käymisprosessilla. Soossia tarjotaan ainakin chicken rice -ravintoloissa ja haju liittyy food courteihin ja muihin halpoihin ruokapaikkoihin. Kastike on jopa ihan mainion makuista sopivissa määrin nautittuna.

Leimallisin haju kaikesta on kuitenkin durian. Luulin aluksi hajun lähteeksi jotain ruokakaupan edustalla sijaitsevista kojuista, jotka myivät paistettuja lihasnackseja, omituisia vihreitä mehuja ja teelaatuja, banaaninlehteen käärittyjä ruokanyyttejä ja juuston näköisiä (tofu?)kimpaleita. En osannut epäillä viattoman näköisiä muovikelmuun pakattuja hedelmäpaloja viinirypäleiden ja omenoiden vieressä.
Olimme ostamassa iltapalaksi curry puffseja, täytettyjä pasteijoita, emmekä osanneet päättää, mitä täytettä kokeilla. Niinpä päätimme ottaa yhden kaikkia, mukaanlukien durian. Jonossa seisonut vanhempi rouva katsoi meitä epäilevästi ja kysyi, pidämmekö todellakin durianista. Hämmentävä kysymys, emme tienneet vielä. Jostain syystä tämä herätti epäluulomme ja rohkeuden pettäessä juuri kyseinen durian puff jäi jääkaappiin lojumaan ja päätyi lopulta koskemattomana roskiin.
Seuraavaksi huomasin taksissa olevan tarran "No durian" ja kuvan piikikkäästä hedelmästä. Miksi juuri durianin syönti on kiellettyä, mutta kaikkea muuta saa syödä? Lopulta osuin vastakkain oikean kokonaisen durianin kanssa. Se on noin vesimelonin kokoinen vaalean vihreä hedelmä, jonka kuori on kauttaaltaan pyramidimaisten piikkien peitossa. Kokonaisia hedelmiä myydään vain enimmäkseen ulkona, mutta kuorittu valkoinen sisus löytyy useista paikallisista supermarketeista muoviin pakattuna. Mutta se haju!

Durianin hajua ei voi kuvailla. Joku sanoi, että haisee vessalle. Jonkun mielestä vanhoille sukille. Etäisesti hajusta tulee mieleen toissakesäinen Taivallahden rantaan kasaantunut kirkkaan turkoosin värinen sinilevälautta, joka suorastaan porisi helteessä vapauttaen aromejaan. Ehdottomasti odöörissa on ammoniakkia, juustomaisuutta ja pilaantunutta hedelmää, mutta ennen kaikkea 100% löyhkää. Ulkona raatokärpäset tuntuvat piirittävän duriankauppiaita.

Tunnustan heti aluksi, että en ole rohjennut maistaa duriania vieläkään. Mikä kumma saa ihmiset ostamaan löyhkäävän piikkihedelmän vapaaehtoisesti?

Duriania kutsutaan hedelmien kuninkaaksi. Paikallinen peranakan-kokki (peranakan = malesialais-kiinalainen ruokaperinne) Benjamin Sneck, 33 vuotta, vastaa lehtihaastattelussa kysymykseen "What´s your greatest food weakness?" seuraavasti:
"- Durian. I will die for durian...I can eat two whole fruits on my own. I like to put them in the fridge then eat them cold while watching TV. If it stinks up my room, even better."
Herra on muuten poikamies.
Kysymykseen, mikä olisi kokin viimeinen ateria hän vastaa, kuinkas muutenkaan:
"-Durian. I´ll eat until I cannot eat anymore because I don´t think there are durians in heaven."
(the sunday times Dec 31, 2006)
Miksiköhän taivaassa ei olisi durianeja?

Koska en rohjennut lähestyä oikeaa durianin kamera kädessä, laitan kuvan Singaporen Esplanade -teatterista, joka näyttää ihan jättimäiseltä durianin puolikkaalta.
Googlettamalla saatte näkyviin kuvan ihan oikeasta hedelmästä. Jos joku haluaa tutustua lähietäisyydeltä, blogilähteen mukaan Helsingin Hämeentiellä Vii Voan myy duriania pakastettuna.